Vielä tähän kiireasiaan palatakseni, kävin kollegani kanssa pitkän keskustelun ajanhallinnasta ja kiireestä. Hassua kyllä, hän oli juuri pari päivää aikaisemmin käsitellyt samaista aihetta omassa blogissaan. Juttumme alkoi kiireestä työssä ja siitä, miten omaa ajankäyttöään voisi paremmin hallita. Tässä TIETY koulutuksella toivottavasti on paljon annettavaa. Keskustelu lipsahti jossain vaiheessa elämään yleensä ja siihen, miksi kaikilla oikeastaan on niin kiire. Totesimme, että tilanne on erilainen pääkaupunkiseudulla. Täällä koko ympäristö ruokkii kiireen tuntua ja vilkas liikenne, ympäriinsä tohottavat ihmiset ja yleinen levottomuus ovat tarttuva tauti. Totesin erään kerran metrolle juostessani - ja siitä myöhästyttyäni - että ei kai elämäni voi oikeasti olla kolmesta minuutista kiinni. Jos metroja kulkee muutaman minuutin välein, kannattaako juosta ja vielä kiroilla, kun myöhästyy. Toisaalta, kunnon kannalta pieni pyrähdys silloin tällöin voi olla paikallaan. Maaseudulla busseja menee ihannetilanteessa muutaman tunnin välein, joten siellä oikeasti olisi syytä kiroilla, jos bussista myöhästyy. Enpä ole kovin montaa kiroilevaa Pihtiputaanmummoa nähnyt bussipysäkillä jalkaa polkemassa. En tosin asu maalla, mutta aika paljon siellä tulee varsinkin kesäisin oleiltua.

Jotenkin tuo tehokkuuden vaatimus ja kiireen autuaaksi tekevä voima on tarttunut meihin. Vaikka koko päivän painaisi sata lasissa, niin illalla on kuitenkin todettava, että en tänäänkään lajitellut sukkia, pyyhkinyt verhotankoja, siivonnut vaatehuonetta, järjestänyt kirjoja aakkosjärjestykseen kirjahyllyssä, kasvattanut purkissa vesikrassia ja saksinut siitä leivän päälle, ostanut lammasta parvekkeelle asumaan, että voisin keritä sen, kehrätä lankaa ja kutoa sukulaisille joululahjaksi sukat...